Unelma

Kylä

Koko kylä on kerääntynyt keskusaukiolle. Perheet ja ystävät supisevat keskenään ja tuijoittavat tuleen, vain tähdet ja kuu ovat todistamassa tätä tarunomaista hetkeä. Suurimmalla osalla kyläläisistä on vain pitkähelmainen paita päällään, takkeja ei juurikaan tarvitse, sillä suuren kokon liekit lämmittävät meitä. Kaikki hiljenevät, kun kylämme päämiehet, minä ja kaksi ystävääni, astumme varjoista esiin, liekkien valoon. Toivotamme kaikki tervetulleiksi, kiitämmme heitä yhteisestä työpanoksesta ja käskemme heitä pitämään hauskaa.

Kaivan haalistuneen OEK:ni repustani ja aloitan laulamaan Puolalaista Nuotilaulua, muiden liittyessä lauluuni vuorotellen.

Kuulen ympärilläni kylän miesten matalat äänet, naisten korkeamman laulun ja lasten kimeät äänet, jotka kohoavat muun laulun ylle. Takanani kohoaa hirsimökki toisensa perään, taitaa muutama vanha telttakin olla pystyssä näin kesäaikaan.

Tästä haaveilimme nuorempina; omasta kylästä, ilman nykyajan hömpötyksiä. Omavaraisesta kylästä, jossa kaikki tekisivät osansa kylän hyväksi. Yhteisistä kyläilloista, lämpimästä punkasta, johon käperryn naiseni viereen. Koirasta, joka nukkuu jaloissame. Lapsista jotka temmeltävät ulkona koiramme kanssa ja nukahtavat illalla nopeasti. Raittiista ilmasta ja puhtaasta vedestä, jota saamme viereisestä järvestä. Omasta, itserakennetusta hirsimökistä ja sen tulisijasta. Ruoasta, jonka olemme itse hankkineet.

Tästä kaikesta haaveilin nuorena ystävieni kanssa, ja nyt, kuinka uskomattomalta se tuntuukaan, kun saamme elää unelmaamme. Entinen elämä tuntuu kuin unelta, mutta silti menneisyytemme ihmiset ja muistot painavat raskaana harteillani. Siitä huolimatta olen onnellinen, onnellisempi kuin olisin koskaan entisessä elämässäni ollut.

Naiseni istuu vierelläni, pää olkaani vasten nojaten. Lapsemme nukkuvat jo hirsipenkillä, koiramme vahtiessa heidän untaan. Kuulen kuinka ihmiset supattelevat keskenään laulujen välillä.

Kyläläiset alkavat laulamaan Mandoliinimiestä hiljaisella äänellä. Liitymme ystäväni Ilarin kanssa lauluun huuliharppujamme soittaen. Kuulen jonkun säestävän laulua vanhalla, hieman epävireisellä kitarallaan. Mieleeni nousee heti kuva vanhasta ystävästäni Antista kitaroineen. Pian näenkin hänet keskusaukion toisella puollella kitaransa kanssa ja hymyilen hänelle. Hän vinkkaa silmäänsä minulle ja hymyilee velmua kulkurin hymyään.

Antti ei ole koskaan osannut asettua aloilleen, vaan hän elää kulkurina suurimman osan vuodesta. Joinakin vuosina hän tulee viettämään talvea kyläämme ja nukkuukin usein joko minun tai Fränän mökissä. Viime talvena päätimme kyläläisten kesken rakentaa Kulkuri-Antille oman pienen mökin ja saunan aivan kylän reunamille.

Monesti istumme rakovalkean ääressä muistellen yhteisiä kulkurivuosiamme Ilarin ja Antin kanssa. Vietimme asepalveluksemme jälkeen muutaman vuoden kulkureina Euroopassa, kunnes maltoimme asettua aloillemme ja aloimme rakentaa kyläämme yhdessä Joonaksen kanssa. Joonas vietti kyseiset vuodet töissä armeijassa. Fränä taas oli kierrellyt maailmaa reppunsa ja heilansa Jennin kanssa. Meidän saatua kylämme hyvään alkuun, tie jo kutsui taas Anttia. Antti ei voinut enää olla kuuntelematta levotonta sieluaan, ja niin hän lähti tien päälle. Joskus menee vuosia emmekä kuule hänestä sanaakaan, mutta koskaan en ole huolestunut tai epäillyt etteikö hän olisi yhä elossa. Tie on aina pitänyt huolta Antista. Niin kauan kuin Antti on tien päällä, hän on kotona. Antti joskus tokaisikin minulle, että hänen kotinsa on siellä, missä tiekin on.

Ikävöin usein itsekin tienpäälle, mutta minulla on nyt perhe ja kylä vastuullani. 

Vielä joskus minä vastaan tien kutsuun, mutta se aika ei ole nyt... Ei tänään.

*nämä kuvat eivät ole minun ottamiani, vaan ne kuvaavat näkemystäni tästä Kylästä, josta tarinassani puhun. En siis omista oikeuksia mihinkään tämän postauksen kuvista, ne on löydetty Googlen kuvahakua käyttäen, kaikki kunnia ja oikeus kuvien oikeille omistajille!