Erilainen paluumatka

Heti alkuun, suurimmat pahoitteluni ettei tältä reissulta ole valokuvia, sillä en valitettavasti  saanut kameraani matkalle. Maisemat olivat kyllä monessa paikkaa enemmän kuin upeita, ja kameran puuttuminen matkasta harmittikin monesti.

Alustus:
Päätimme kahden ystäväni kanssa Hobitti - Smaugin autioittama maa-elokuvan innostamina lähteä Sipoonkorpeen kolmeksi yöksi. Reissun oli tarkoitus olla hieman perinteisempi, jotenka pukeutuisimme sarkaan, puuvillaan ja nahkaan. Ruokamme lämmittäisimme tulilla, kuten asiaan kuuluu. Pääsin jopa testaamaan uutta Savotan satulareppuani, jonka olin ostanut käytettynä muutama viikko takaperin.


Tammikuun toinen.
Aamu on jo valjennut. Herään sängystäni, syön aamiaisen ja tarkistan kaikki varusteeni. Pakkaan mukaani vielä muutaman palan kuivakakkua - joulunaikaista jäämistöä. Kaiken pitäisi nyt olla valmista, hyvä. Soitan ystävilleni, ja sovimme tapaavamme Itäkeskuksessa.
   Kuljettuani vajaan tunnin julkisilla, saavun Itäkeskukseen ja näen ystäväni. Menemme Prismaan ostamaan retkieväät. Pian olemme valmiita, joten hyppäämme bussiin, ja lähdemme köröttelemään kohti Landbota.
   Landbosta suuntamme luoteeseen. Kävelemme metsässä tunnin verran, kunnes edessämme aukeaa pienenpieni, reunoiltaan soistunut Gumböle träskin lampi. Täytämme siitä vesipullomme, ja pian pääsemme jatkamaan matkaa. Käveltyämme hetken, huomaamme pimeyden sittenkin päässeen yllättämään meidät, joten meidän olisi etsittävä yöpymispaikkamme piakkoin.
   Löysimmekin kukkulan päältä sopivan aukean johon asettua viettämään iltaa. Ainoa harmin aihe oli lähellä oleva asutus. Talojen ikkunoista tulvi lämmintä valoa, joka siivilöityi jopa niiden suurten kuusien oksiston läpi, joka erotti meidät ja talot. Oli kuitenkin liian pimeää vaihtaa majapaikkaa, joten päätimme jäädä siihen, ja nukkua taivasalla, kun vettäkään ei ollut luvattu  satavan vielä sinä iltana.
   Eipä mennyt kauan, kun yksi tohelo oli jo viiltänyt Skramallaa itseään kämmeneen. Haava oli syvä ja leveä, joten tulimme siihen tulokseen, että se täytyy tikata. Soitimme toisen ystäväni äitipuolelle, joka hurautti autolla läheiseen risteykseen. Nyt ei enää harmittanut autotien läheisyys, ei sitten ollenkaan. Ystäväni äitipuoli katsoi haavaa, ja tuli hänkin siihen tulokseen, että se täytyy tikata. Tohelomme hyppäsi kyytiin, ja niin he suuntasivat kohti Helsinkiä, jotta saataisiin haava tikattua kiinni.
  Sillä aikaa minä ja toinen ystäväni teimme tulet ja keitimme ruokaa itsellemme.
Olimme jo sikeässä unessa, kun puhelimeni soi. "Viisi minuutia, kuulemma.", tokaisin ystävälleni. Muutamien minuuttien päästä aloimme huutamaan kyseisen Tohelon nimeä, jotta hän löytäisi luoksemme. Eipä mennyt kauaa, kun Tohelo oli jo ryöminyt makuupussiinsa, ja olimme kaikki Höyhensaarilla.

Toinen retkipäivä.
Nukuimme yllättävän pitkään, ja nousimmekin vasta yhdeltä. Kello oli jo liikaa, joten söimme leipää sekä purkilliset papuja, kätkimme nuotiopaikkamme ja pakkasimme kamat. Ei mennyt kauaa, kun olimme taas liikkeessä. Kävelimme eiliseen "Sairaskyyti"-risteykseen ja jatkoimme Nybyggetintietä länteen, kunnes lopulta poikkesimme metsään, ja otimme suunnaksi pohjoisen, sekä siellä avautuvat metsät.
   Kävelimme pitkät pätkät, kunnes saavuimme Bakunkärrs träsket-nimiselle lammelle, josta täytimme jälleen vesipullomme. Siitä jatkoimme Knutersintielle, jota pitkin jatkoimme pohjoiseen.
   Pian hämärä jo laskikin ohuen harsonsa yllemme, ja tiesimme, että sitä seuraisi pimeyden mustaakin mustempi esirippu, jonka jälkeen emme näkisi enää mitään, joten päätimme käyttää maanteitä hyväksemme, sillä niitä pitkin kulkiessamme näkisimme edes hiukkasen eteemme. Kävelimme Knutersintietä pohjoiseen, kunnes se muuttui Martiksentieksi, jota jatkoimme länteen, kunnes sekin vaihtui, tällä kertaa Mosabackantieksi.
   Jatkoimme Mosabackantietä eteenpäin, kunnes saavuimme itse Mosabackaan. Sieltä lähdimme Vanhaa Porvoontietä koilliseen, käännyimme länteen menevälle Jokivarrentielle ja kävelimme sitä, kunnes tulimme risteykseen, josta lähti kaakkoon suuntaava Länsitie. Länsitietä seurasimme niin kauan, että tulimme suljetulle, yksityiselle tielle, joka johti meidät Sipoonkorven sydämeen. Seurasimme tätä huoltotietä jonkinmatkaa, ja lopulta päätimme poiketa metsään, josta etsimme itsellemme majapaikan.
Muiden tehdessä tulia, sekä lämmittäessä ruokaa, minä pystytin meille oikean luxus-luokan majoitteen pressusta, tarpista, sekä sadeviitasta. (harmi ettei siitä ole kuvaa, se oli oikeasti todella hieno!)
   Nukuimme makoisasti, kunhan vain ensin saimme syötyä ja kömmittyä untuvatäytteisiin makuupusseihimme.

Kolmas päivä.
 Aamu. Tohelo herää käsi paketissa, ja yrittää herätellä meitä muita. Minä ja ystäväni emme kuitenkaan suostu nousemaan, joten hän purkaa majoitteemme, ja heräämme pienenpienten pakkaslumen hiutaleiden nipistellessä kasvoillamme. On pakko kömpiä ulos lämpimästä makuusäkistä, ja pukea päälle. Pukeuduttuamme syömme leivät, pakkaamme kamat ja lähdemme liikkeelle. "Valoisaa aikaa on enää pari tuntia", hokee Tohelo.
   Suuntaammekin heti retkemme ainoalle nähtävyydelle, Gillermossarnalle. Kierrämme sen, ja ihailemme sen reunoilta kohoavien kallioiden päältä aukeavia maisemia. Pian on kuitenkin nähtävyydet nähty, ja tyhjine vesipulloinemme suuntaamme Jöusjärvin lampea kohti. Perillä täytämme jälleen vesipullot, ja jatkamme matkaa kaakkoa kohti. Tarvomme metsässä pari tuntia, kunnes hämärä alkaa taas laskeutua yllemme. Pian putkahdammekin ulos metsästä, jonkun pihalle.
   Kävelemme pihatien ja Martiksentien risteykseen, jossa pysähdymme syömään kuivattuja hedelmiö, verensokereidemme ollessa vaarallisen alhaiset.
"Etelen vetelät syömässä etelän hetelmiä", totean. Ystäväni naurahtavat, suunsa täynnä kuivattuja luumuja.
Pian joku ilkeä säänjumala lähettikin jo hyytävän viiman luoksemme, ja jouduimme jatkamaan matkaa kylmyyden vallatessa tilaa sieluiltamme.
   Kävelemme Martiksentietä itään, ylitämme mutaisen pellon, päästäksemme Knutersintielle, jota jatkamme etelään, kohti Landbota.
   Muutama kilometri ennen Landbota päätimme suunnata taas metsään, tien länsipuolelle.
Etsimme paikan, jossa yöpyä ja tehdä tulet. Pimeässä metsässä sopivan paikan löytäminen oli hankalaa, mutta loppujen lopuksi löysimme sen, joten pystytimme omat majoitteemme ja teimme tulet Tohelon johdolla. Pian olivatkin jo masut täynnä ja pakit tyhjinä. Kohta pitäisi kömpiä nukkumaan. Ketään ei oikein huvittanut, oli märät makuupussit, ja vielä märempi metsä...

Paluumatka alkaa.
"Kävelläänkö Itikseen? Siis niinku ihan oikeesti?", kuului jonkun ehdotus. Kaikkia ärsytti märkä metsä ja kosteudesta nihkeät vaatteet sekä makuupussit. Ajatus siitä, että kävelisimme motarin vartta läpi yön, kaikui päässäni. Idea kirkastui päässäni, ja aloin käsittämään kuinka EEPPISTÄ siitä tulisi.. Ajatuksieni hurja virta kuulosti kuin jumalat olisivat huutaneet pääni sisällä. Päätin liittyä noiden kurjien joukkoon, jotka jumalia uhaten, sateessa ja sumussa tarpoisivat.
   Puolisen tuntia, ja olimme pakanneet märät kamamme kosteisiin reppuihimme ja nostaneet ne nihkeisiin selkiimme. Lähdimme suunnistamaan itään, kohti valaisematonta ja harvaan kuljettua Knutersintietä. Ystävämme päätti pelotella meitä pimeässä metsässä kertomalla tarinoita koirankuonolaisista, ja pian olimmekin Tohelon kanssa savet lahkeessa juoksemassa itään, päästäksemme pois siitä ahdistavasta, pimeästä metsästä.
   Onneksi tie tuli nopeasti eteemme, joten emme Tohelon kanssa ehtineet juosta itseämme näännyksiin. Lähdimme seuraamaan tietä etelään, ohi Landbon, aina Porvoonväylälle asti, jota lähdimme kävelemään länteen.
   Ihmettelimme miksi ihmiset väläyttelevät meille pitkiä... Silloin emme sitä tienneet, mutta hyvin pian se tulisi meille selviämään... Joku oli nimittäin ilmeisesti soittanut poliisit paikalle, nähdessään kolmen eräperkeleen kävelevän motarin vartta.
   Pian poliisimaija ajoikin meitä vastaan, käveltyämme pari kilometriä moottoritien viertä, laittoi vilkut päälle ja ajoi sivuun. Kävelimme muutaman metrin takaisinpäin, poliisien luo. Kaksi siniseen haalariin pukeutunutta virkavallan edustajaa astui ulos autosta, ja käveli luoksemme. He kyselivät meiltä kaiken näköistä.  

       "Mistä tulette?"          
                                            "Oletteko omalla ajalla, vai onko joku Puolustusvoimien juttu kyseessä?"
     
  "Miksi olitte metsässä?"   
                                                        "Mihin olette menossa?"
                                                                                                         "Tiedättekö missä olette?"             
                "Saako motarilla kävellä?"


   Lopulta he sanoivat auttavansa meitä hieman, ja kävelivät maijansa luo. Toinen poliiseista avasi takaoven, ja opasti meidät sisään. "Onpas ahdasta...", kuulen jonkun sanovan pohdiskelevalla äänellä, oven läimähdettyä kiinni.
   Pian tunsimme, kuinka maija nytkähti liikkeelle, eikä aikaakaan kun olimme jo Itäkeskuksessa! Kello oli jo puoli yhdentoista, joten kävimme Alepassa ostamassa juomista, ja kävellessämme metroasemalla, totesimme yhteen ääneen, ettemme enää koskaan lähtisi motarin varrelle kävelemään!







Oli kyllä kiva reissu, vaikkakaan kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Oli tikkejä, poliisimaijaa, sekä kävelyä rapeat 40km kolmen päivän aikana!

 Kiitos kaikille reissuun osallistuneille ja reissun mahdollistaneille ihmisille sekä tietysti poliiseille, jotka ajoivat meidät Helsinkiin!

Lopuksi vielä pari kesäistä kuvaa Sipoonkorvesta sekä Pohjois-Karjalasta:

Pohjois-Karjalan körmy!

Romahtanut laituri Pohjois-Karjalan Mustalammella

Nuuksion Holma-Saarijärvellä pikkuveljen kanssa

Sipoonkorpi, Gumböle träsk-lampi